Miksi Iltalehti uutisoi Isisin videoista. 3-vuotias poika ampuu vangin, lapset viiltävät kurkkuja auki. Oikeasti? Miksi annetaan Isisille ja muille hirmuteoille niin suuri mediahuomio? Olen varma, että tämä lisää kidutusta. Raiskausvideot, tapot, kiduttaminen.. Kaikki tehdään yliampuvasti, koska tiedetään, että niillä saadaan huomiota. Videoiden uutisointi lisää videoiden katsojamäärää.
Vihaan noita niin paljon!
tiistai 10. tammikuuta 2017
tiistai 29. marraskuuta 2016
Millainen on hyvä äiti?
Mielestäni hyvä äiti on leikkisä, rento, huolehtiva, iloinen, enemmän rakkautta kuin rajoja tyyppi. Sellainen, joka kuitenkin opettaa lapsilleen käytöstavat ja muiden huomioon ottamisen, suvaitsevaisuuden ja empaattisuuden. Hyvä äiti ei huuda, ja jaksaa kuunnella lastensa juttuja. Hyvä äiti jaksaa perustella tyhmätkin säännöt, eikä kuitenkaan pakkomielteisesti tuputa omaa näkemystään. Hyvä äiti antaa lapsen toteuttaa itseään, eikä esimerkiksi pakota laittamaan samanlaisia vaatteita kuin sisaruksilla, jos lapsi vihaa niitä.
Olenko hyvä äiti? Mielestäni olen. Välillä myös ihan paska. Joskus tuijotan liikaa kännykkää, tai olen niin omissa ajatuksissani, etten edes huomaa lasteni juovan vesivärivettä. Välillä käsken ärsyttävällä äänellä lastani lopettamaan rutinan, enkä tajua kuunnella rutinan sanoja. Herään liian myöhään ja tämä johtaa ajoittain aamukatastrofeihin: Myöhästytään päiväkodin aamupalalta ja syödään matkalla banaania ja leipää.. Etsitään sukille paria, ja raivarin yllättäessä annetaan laittaa pelkkä t-paita haalariin. Yhtenä aamuna jopa soitin miehelle töihin, että veisitkö lapset. Aamu oli katastrofi, muun muassa vaatteiden pukeminen oli 3-vuotiaalle liikaa. Lahjonta, kiristys, uhkailu, suostuttelu... Mikään ei toiminut. 2-vuotias alkoi itkemään, koska hänellä oli kuuma ulkohaalari päällä, Mies tuli ja vei lapset. Minä itkin. Enkö edes tätä osaa?
Jotenkin keräsin itseni. Osaanhan minä! Kiitos internetin, löysin vinkkejä, ja miten ihanaa, ne toimi! Laske kymmeneen, puhu rauhallisella äänellä, ole määrätietoinen. Ihan yksinkertaista, mutta välillä vaan unohtaa ne perusasiat. Tietyissä asioissa taaperot ja paaperot ovat kuin koiria, haha!
Mielestänä hyvä äiti pyrkii hyvään äitiyteen ja kritisoi itseään sopivissa määrin. Voisin olla äitinä parempikin, ja se on pyrkimykseni, mutta annan myös itselleni anteeksi. Mitään peruuttamatonta en ole koskaan tehnyt. Vain harva on, onneksi.
Olenko hyvä äiti? Mielestäni olen. Välillä myös ihan paska. Joskus tuijotan liikaa kännykkää, tai olen niin omissa ajatuksissani, etten edes huomaa lasteni juovan vesivärivettä. Välillä käsken ärsyttävällä äänellä lastani lopettamaan rutinan, enkä tajua kuunnella rutinan sanoja. Herään liian myöhään ja tämä johtaa ajoittain aamukatastrofeihin: Myöhästytään päiväkodin aamupalalta ja syödään matkalla banaania ja leipää.. Etsitään sukille paria, ja raivarin yllättäessä annetaan laittaa pelkkä t-paita haalariin. Yhtenä aamuna jopa soitin miehelle töihin, että veisitkö lapset. Aamu oli katastrofi, muun muassa vaatteiden pukeminen oli 3-vuotiaalle liikaa. Lahjonta, kiristys, uhkailu, suostuttelu... Mikään ei toiminut. 2-vuotias alkoi itkemään, koska hänellä oli kuuma ulkohaalari päällä, Mies tuli ja vei lapset. Minä itkin. Enkö edes tätä osaa?
Jotenkin keräsin itseni. Osaanhan minä! Kiitos internetin, löysin vinkkejä, ja miten ihanaa, ne toimi! Laske kymmeneen, puhu rauhallisella äänellä, ole määrätietoinen. Ihan yksinkertaista, mutta välillä vaan unohtaa ne perusasiat. Tietyissä asioissa taaperot ja paaperot ovat kuin koiria, haha!
Mielestänä hyvä äiti pyrkii hyvään äitiyteen ja kritisoi itseään sopivissa määrin. Voisin olla äitinä parempikin, ja se on pyrkimykseni, mutta annan myös itselleni anteeksi. Mitään peruuttamatonta en ole koskaan tehnyt. Vain harva on, onneksi.
keskiviikko 23. marraskuuta 2016
Yksi, kaksi vai kolme?
Kun aloin odottaa esikoistan, hän oli yllätys! Tein testin vasta raskausviikolla 8, koska halusin käydä kaikki tunteet ensin läpi, ja sitten iloita siitä jos viivoja olisi kaksi. Olin 23 ja suunnittelemassa saaristohäitä tulevalle kesälle, kun kaksi viivaa ilmestyi ensimmäinen ajatus oli: kuinka häiden käy, en voi mennä pallomahana naimisiin!
Kerrottuani raskaudesta kaikille ja sulateltuani jymyuutista, aloin huvikseni selata taas hääsivuja. Sieltä se lävähti ruudulle: unelmieni hääpuku (tai ei aivan, mutta sellainen, joka päällä näyttäisin nätiltä, enkä vain raskaana olevalta). Häiden jälkeen oli vain muutama kuukausi synnytykseen. Muutama kuukausi aikaa nauttia vain raskaudesta, ilman häästressiä.
Pelkäsin vauvavuotta. Pelkäsin mitä romantiikalle ja seksielämällemme käy. Olin lukenut kauhujuttuja, pelkäsin, että minusta tulee verkkarit jalassa, nuttura päässä nalkuttava vaimo jonka mies sitten jättää, kun ei jaksa kuunnella. Toisin kävi. Vauvamme oli helppo! Hän nukkui kuin tukki, heti omassa sängyssä, aamuyöstä otin hänet viereeni ja posotettiin yhdessä 11 asti. Jouduimme herättämään häntä syömään, hän viihtyi tunteja itsekseen lelukaaren alla, ja nukahteli välillä siihen. Koko vuosi oli niin leppoisa. Luin blogeja ja kirjoja, kävin vaunulenkillä, vauvaunnissa, muskarissa ja mammatreffeillä. Kävelin miestä vastaan kun hän tuli töistä, ja kokkailin hänelle ruokaa.
Kun vauvamme oli 8kk minusta tuntui, että hän kasvaa liian nopeasti. Missä meidän vauva on, mietin, kun hän nousi pinnasänkyä vasten ja sanoi "äiti äiti". Vauvakuume ehti tuskin nousta 37 asteeseen kun olin jo raskaana. Vaikka kuopus oli suunniteltu, hän sai alkunsa ensimmäisestä kierrosta päätöksen jälkeen. Taas shokki, mietittiinkö me tämä nyt varmasti ihan loppuun? Olin ajatellut raskautuvani joskus 6kk päästä. Shokkia kesti noin viikon, ja sitten alkoi iloinen odotus.
Kuopus oli äänekkäämpi, hän rakasti tissiä, syliä ja läheisyyttä. Sellainen än on edelleen <3 Tosin tissittely, luojan kiitos, loppui hänen olessaan 1v 4kk (minulle tuo imetysaika tuntui todella pitkältä, kun esikoinen imi vain 4kk ja hänelle kelpasi myös korvike. Kuopus joi vain tissimaitoa ja vain tissistä, kunnes, vihdoin, 9kk iässä hyväksyi myös nokkamukin).
Hän itki aina yli tunnin illassa, tämä oli meille, aina tyytyväiseen tottuneeseen iso muutos. Hän myös nukkui vain vieressä (tätäkin kesti sen 1v 4kk..) Siirtäminen nukkuvana, tai tissittä nukuttaminen omaan, olivat aivan mahdottomia tehtäviä. No, hyvin meille riitti 160cm leveä sänky, ja opin jopa nauttimaan lämpimästä pötköstä joka nukkui aivan iholla. Muistan aina hiljaa kääntyneeni miehen kainaloon puolenmetrin päähän (tosin läheskään aina tämä ei onnistunut).
On kulunut vasta puoli vuotta siitä, kun saimme makuuhuoneen itsellemme, - kolmen vuoden tauon jälkeen! Ja silti, minä edes uskallan harkita kolmatta! Koko ajatus lähti siitä, kun luulin olevani raskaana, ja testi näyttikin negaa, tajusin jossain mieleni sopukoissa toivoneeni kahta viivaa!
Emme varmasti aio kolmatta lähteä yrittämään, mutta ajatuksena on todella ihana, että jos sellainen vahinko kävisi, ottaisin sen oikeasti ilolla vastaan <3
Lapset tuovat elämään niin suurenmoisen ilon, etten sellaista edes osannut kuvitella. Kuinka omat lapset näyttävät niin kauniilta ja heidän persoonansa ovat niin valloittavia, ettei sille tunteelle ehkä ole muuta sanaa, kuin se kuuluisa äidinrakkaus.
Kerrottuani raskaudesta kaikille ja sulateltuani jymyuutista, aloin huvikseni selata taas hääsivuja. Sieltä se lävähti ruudulle: unelmieni hääpuku (tai ei aivan, mutta sellainen, joka päällä näyttäisin nätiltä, enkä vain raskaana olevalta). Häiden jälkeen oli vain muutama kuukausi synnytykseen. Muutama kuukausi aikaa nauttia vain raskaudesta, ilman häästressiä.
Pelkäsin vauvavuotta. Pelkäsin mitä romantiikalle ja seksielämällemme käy. Olin lukenut kauhujuttuja, pelkäsin, että minusta tulee verkkarit jalassa, nuttura päässä nalkuttava vaimo jonka mies sitten jättää, kun ei jaksa kuunnella. Toisin kävi. Vauvamme oli helppo! Hän nukkui kuin tukki, heti omassa sängyssä, aamuyöstä otin hänet viereeni ja posotettiin yhdessä 11 asti. Jouduimme herättämään häntä syömään, hän viihtyi tunteja itsekseen lelukaaren alla, ja nukahteli välillä siihen. Koko vuosi oli niin leppoisa. Luin blogeja ja kirjoja, kävin vaunulenkillä, vauvaunnissa, muskarissa ja mammatreffeillä. Kävelin miestä vastaan kun hän tuli töistä, ja kokkailin hänelle ruokaa.
Kun vauvamme oli 8kk minusta tuntui, että hän kasvaa liian nopeasti. Missä meidän vauva on, mietin, kun hän nousi pinnasänkyä vasten ja sanoi "äiti äiti". Vauvakuume ehti tuskin nousta 37 asteeseen kun olin jo raskaana. Vaikka kuopus oli suunniteltu, hän sai alkunsa ensimmäisestä kierrosta päätöksen jälkeen. Taas shokki, mietittiinkö me tämä nyt varmasti ihan loppuun? Olin ajatellut raskautuvani joskus 6kk päästä. Shokkia kesti noin viikon, ja sitten alkoi iloinen odotus.
Kuopus oli äänekkäämpi, hän rakasti tissiä, syliä ja läheisyyttä. Sellainen än on edelleen <3 Tosin tissittely, luojan kiitos, loppui hänen olessaan 1v 4kk (minulle tuo imetysaika tuntui todella pitkältä, kun esikoinen imi vain 4kk ja hänelle kelpasi myös korvike. Kuopus joi vain tissimaitoa ja vain tissistä, kunnes, vihdoin, 9kk iässä hyväksyi myös nokkamukin).
Hän itki aina yli tunnin illassa, tämä oli meille, aina tyytyväiseen tottuneeseen iso muutos. Hän myös nukkui vain vieressä (tätäkin kesti sen 1v 4kk..) Siirtäminen nukkuvana, tai tissittä nukuttaminen omaan, olivat aivan mahdottomia tehtäviä. No, hyvin meille riitti 160cm leveä sänky, ja opin jopa nauttimaan lämpimästä pötköstä joka nukkui aivan iholla. Muistan aina hiljaa kääntyneeni miehen kainaloon puolenmetrin päähän (tosin läheskään aina tämä ei onnistunut).
On kulunut vasta puoli vuotta siitä, kun saimme makuuhuoneen itsellemme, - kolmen vuoden tauon jälkeen! Ja silti, minä edes uskallan harkita kolmatta! Koko ajatus lähti siitä, kun luulin olevani raskaana, ja testi näyttikin negaa, tajusin jossain mieleni sopukoissa toivoneeni kahta viivaa!
Emme varmasti aio kolmatta lähteä yrittämään, mutta ajatuksena on todella ihana, että jos sellainen vahinko kävisi, ottaisin sen oikeasti ilolla vastaan <3
Lapset tuovat elämään niin suurenmoisen ilon, etten sellaista edes osannut kuvitella. Kuinka omat lapset näyttävät niin kauniilta ja heidän persoonansa ovat niin valloittavia, ettei sille tunteelle ehkä ole muuta sanaa, kuin se kuuluisa äidinrakkaus.
Abortin aiheuttama trauma
Muistatteko sen tunteen, kun toisen asteen koulu alkaa lähestyä loppuaan ja maailma vain odottaa sinua? 18-vuotias minä kuvitteli olevansa 30-vuotiaana hohdokas ekonomi, töissä kansainvälisessä yrityksessä. Eläisin loisteliasta elämää, ajaisin upealla autolla, päälläni seksikäs jakkupuku, hiukset kiiltävinä hulmuten. Flirttailisin estottomasti hyvännäköisille kollegoille ja yhteistyökumppaneille eri maissa. Nussisin toimiston lattialla ja neukkarin pöydällä ja seuraavassa hetkessä olisin keskuspuistossa treffeillä minuun palavasti rakastuneen hurmurin kanssa. Kotini olisi moderni, valkoinen, mutta sohvan värikkäät silkkityynyt ja muhkea olemus tekisi siitä rennon. Kotini olisi aina siisti, lattiat olisi tietenkin kiveä, ehkä marmoria. -En enää yhtään ihmettele, miksi jotkut sanoivat minun kävelevän pää pilvissä!
Tuohon aikaan en todellakaan haaveillut miehestä, varsinkaan avioliitosta, enkä missään nimessä halunnut lapsia. Ehkä, ehkä joskus 35-vuotiaana.
Kun 20-vuotiaana tajusin testin näyttäväni kahta viivaa, kuuden kuukauden seurustelun jälkeen, ensimmäinen ajatus oli: abortti!
Mutta mitä teki silloinen (ja hupsista vaan, myös nykyinen) mieheni: hymyili! Hymyili maailman onnellisinta hymyä. Epäuskoisen onnellista hymyä, minulta salaa, mutta näin sen peilin kautta kirkuessani olevani raskaana. Miksi näinkään tuon hymyn..
Muistan sen tunteen. Oli alkutalvi, ensilumi oli satanut, oikeastaan sinä vuonna lunta oli satanut ihan hirveästi. Lenkkeilin koiramme kanssa violetti villakangastakki päällä ja silittelin vatsaani. Järki kiljui eitä, mutta jollain alkukantaisella tavalla tunsin ihan uutta onnea. Näin kaupassa Gloria-lehtiä ja nimesin vatsassani kasvavan lapsen Gloriaksi. Mielestäni se sopi siihen vuodenaikaan. "Olen siunatussa tilassa, en voi kantaa kauppakasseja" vitsailin miehelleni, ja muistan kuinka hän vastasi: "Ei sitä lasketa -vielä, kun et ole päättänyt".
Leikittelin ajatuksella, kuinka saisimme pinnasängyn kaksiomme makuuhuoneen sängyn päätyyn. Mietin miltä hän näyttäisi, mielsin hänet tytöksi, jolla on vaaleanruskeat hiukset ja isänsä suuret siniset silmät.
En tajunnut, että sisimmissäni halusin pitää lapsen. Järki käski soittaa lääkärille ajan keskeytykseen. Ajattein, että lääkäri olisi kuin neuvola. Että voisin panikoida, ja lääkäri saisi minut rauhoittumaan ja sanoisi: "kaikki järjestyy". En voinut puhua sisaruksilleni tai vanhemmilleni, koska halusin olla ensin varma, että pidän lapsen. Mieli teki soittaa isosiskolle monta kertaa!
Kun menin lääkärille, mieheni ei tullut mukaan (hän olisi halunnut pitää lapsen; oma järkeni kiljui, että näin lyhyen seurustelun jälkeen erottaisiin ja jäisin yksin, miehen olisi helppo ottaa hatkat kun ei kiinnostakaan).
"Haluat keskeytyksen? Laitetaanko sosiaaliset syyt?" Niin lääkäri sanoi tervehtimisen jälkeen. "Ööö--" "Niin, se kelpaa aika moneen tilanteeseen, te olette aika nuoria. Vai onko joku muu syy?" "Ei kai." "Ensi viikolla pitäisi varmistua, meiltä soitetaan vielä tarkempi aika keskeytykseen." "Okei." Käynti oli siinä!
Vaikka päätös oli minun, syytän silti vähän lääkäriä. Jollain tavalla pidin itseäni vielä hirveän nuorena ja epävarmana, ja varmasti myös näytin siltä. Kertaakaan, koko prosessin aikana, minua ei edes kehoitettu miettimään vielä. Aivan kuin kaikki hoitajasta gynekologiin olisivat kannustaneet aborttiin.
Itse abortti oli kokemuksena hirveä. Näin sairaalassa raskaana olevan naisen jota mies piti kädestä. Minua suretti kun oma mies ei ollut mukana, olisin halunnut olla perhe! (Tämä ajatus särkee sydämeni, olin menossa tekemään keskeytystä, mutta samaan aikaan haaveilin perheestä..). Gynekologi katsoi monitoria ja sanoi "terve ja iso lapsi! Sinun ei varmaan kannata katsoa." Hän tyrkkäsi eteeni pillerit, katsoin niitä pitkään, lopulta nielasin ne nopeasti. Hänkän ei kysynyt mitään, vaikka tuijotin pillereitä aika kauan. Terve ja iso lapsi, minun lapsi.. Lopulta vaan nopeati heitin ne kurkusta alas, mietin heti, pystyisinkö vielä oksentamaan ne..
Menin makaamaan osastolle, jonka verhojen takana oli varmaasti 4 muuta keskeyttäjää, muutamalla oli mies mukana. Kun supistukset alkoivat luulin kuolevani. Makasin vessan lattialla ja vuosin verta.. Joku koputti ovea. Ikuisuuden jälkeen, ilmeisesti hoitaja, kysyi onko kaikki ok. Valehtelin, että on. Pari tuntia makasin sängyllä ja sain särkylääkettä. Tämän jälkeen menin ennen gynekologia vielä käymään vessassa. Kokeilin vuodanko verta.. Tunsin alkion! Pehmeän, nahkean, ihmisen. Olisin halunnut kuolla siihen paikkaan. Lopulta gynekologi otti alkion pois.
Kun pikkusiskoni haki minut, hain herkkuja kaupasta, mutta en pystynyt syömään niitä. Rinnoistani alkoi vuotaa nestettä! Istuin olkkarin lattialla enkä tiennyt mitä olisi pitänyt tuntea. Illalla sanoin miehelle, että vatsani tuntuu kylmältä, mies vastasi: "siellä ei ole enää elämää".
___________________________________________________________________________
Kun eilen tein raskaustestin, pelkäsin, saataisiinko me kolmas, kuinka me pärjättäisiin? Leikittelin ajatuksella ja nauroimme miehen kanssa vedet silmissä, kun kuvittelimme sitä turvaistuinriviä ja ihmisten ilmeitä kertoessamme. Kun viivoja tuli vain yksi, itkin. Itkin tuota abortoimaani lasta. Molemmissa raskauksissa olen kuvitellut saavani tuon haaveilemani tytön takaisin. Lapseni eivät ole hän. He ovat ihania, omina itsenään, mutta silti, minulla on mielestäni yksi näkymätön lapsi: 6-vuotias Gloria.
Toivon sydämeni pohjasta, että nykyään kaikki, vanhatkin lääkärit, tukisivat aborttiin aikovia ja antaisivat aikaa keskustelulle. Abortti on monelle vain paniikki. Tärkeintä on tietää, että henkilö on oikeasti varma.
Itse abortti oli kokemuksena hirveä. Näin sairaalassa raskaana olevan naisen jota mies piti kädestä. Minua suretti kun oma mies ei ollut mukana, olisin halunnut olla perhe! (Tämä ajatus särkee sydämeni, olin menossa tekemään keskeytystä, mutta samaan aikaan haaveilin perheestä..). Gynekologi katsoi monitoria ja sanoi "terve ja iso lapsi! Sinun ei varmaan kannata katsoa." Hän tyrkkäsi eteeni pillerit, katsoin niitä pitkään, lopulta nielasin ne nopeasti. Hänkän ei kysynyt mitään, vaikka tuijotin pillereitä aika kauan. Terve ja iso lapsi, minun lapsi.. Lopulta vaan nopeati heitin ne kurkusta alas, mietin heti, pystyisinkö vielä oksentamaan ne..
Menin makaamaan osastolle, jonka verhojen takana oli varmaasti 4 muuta keskeyttäjää, muutamalla oli mies mukana. Kun supistukset alkoivat luulin kuolevani. Makasin vessan lattialla ja vuosin verta.. Joku koputti ovea. Ikuisuuden jälkeen, ilmeisesti hoitaja, kysyi onko kaikki ok. Valehtelin, että on. Pari tuntia makasin sängyllä ja sain särkylääkettä. Tämän jälkeen menin ennen gynekologia vielä käymään vessassa. Kokeilin vuodanko verta.. Tunsin alkion! Pehmeän, nahkean, ihmisen. Olisin halunnut kuolla siihen paikkaan. Lopulta gynekologi otti alkion pois.
Kun pikkusiskoni haki minut, hain herkkuja kaupasta, mutta en pystynyt syömään niitä. Rinnoistani alkoi vuotaa nestettä! Istuin olkkarin lattialla enkä tiennyt mitä olisi pitänyt tuntea. Illalla sanoin miehelle, että vatsani tuntuu kylmältä, mies vastasi: "siellä ei ole enää elämää".
___________________________________________________________________________
Kun eilen tein raskaustestin, pelkäsin, saataisiinko me kolmas, kuinka me pärjättäisiin? Leikittelin ajatuksella ja nauroimme miehen kanssa vedet silmissä, kun kuvittelimme sitä turvaistuinriviä ja ihmisten ilmeitä kertoessamme. Kun viivoja tuli vain yksi, itkin. Itkin tuota abortoimaani lasta. Molemmissa raskauksissa olen kuvitellut saavani tuon haaveilemani tytön takaisin. Lapseni eivät ole hän. He ovat ihania, omina itsenään, mutta silti, minulla on mielestäni yksi näkymätön lapsi: 6-vuotias Gloria.
Toivon sydämeni pohjasta, että nykyään kaikki, vanhatkin lääkärit, tukisivat aborttiin aikovia ja antaisivat aikaa keskustelulle. Abortti on monelle vain paniikki. Tärkeintä on tietää, että henkilö on oikeasti varma.
torstai 17. marraskuuta 2016
Hämmentävää.. -tunnelukot
Tämän päivän käynti psykologilla oli hämmentävä. Tuli olo, että olen terve ja siellä vaan rupatellaan. Tein jonkun tunnelukko-testin, ja näitä lukkoja minulla oli kolme. Olisiko ollut uhrautuminen, jokin pelko elämää kohtaan ja kolmas oli tyytymättömyys, tai se ettei mikään riitä,
En tiedä oliko noista mikään oikein kuvaava. Löysin niistä joitakin itseeni sopivia kuvauksia, mutta aika moni meni metsään. En pelkää ja ahdistu kaupungilla ja pystyn kyllä vallan mainiosti nostamaan jalat pöydälle ja juomaan lasin punaviiniä. Olen itseasiassa aika laiska. Toki saan välillä suorastaan pakkomielteen jonkin asian hoitamisesta heti, mutta kun olen hoitanut sen, niin voi että sitä hyvänolontunnetta, kun saa rentoutua -ansaitusti.
Jollain tasolla harmitti, kun tajusin etten ehkä olekaan sairas. Aika moneen traumaan on auttanut jo se ensimmäinen kerta, ja oma ajatusteni ja tunteideni työstäminen. Olen ensimmäistä kertaa jakanut ongelmia ystäville, siskolle ja kälylle ihan kunnolla. On ollut ihanaa olla välillä se joka puhuu. Ihmiset ovat yllättävän ymmärtäväisiä ja kiinnostuneita, kun vaan uskaltaa avata suun. Työkavereista nyt en voi sanoa ihan samaa, mutta ihmisiä hekin.
Psykologi sanoi ettei tällaisiin ongelmiin voi löytää suoraa ratkaisua. Silti olen sitä mieltä, että oma haluni löytää ratkaisu ja päätellä mistä mikin tunne ja ahdistus on lähtöisin, ovat auttaneet minua. Tässä sovitus-asiassa olen miettinyt miksi toimin miten toimin, ja olen jopa osannut aidosti ymmärtää silloista itseäni. Psykologi lähetti materiaalia empatiasta itseään kohtaan, ja vaikka aluksi pidin sitä diibadaapana, alan tulla siihen tulokseen, että siitä voisi olla hyötyä. Mitä järkeä on vain solvata itseään, kun voisi yrittää ymmärtää miksi on tehnyt tai jättänyt tekemättä joitakin asioita. - Ei mitään. Tämän kun muistaisin,
Noista tunnelukoista vahvin oli uhrautuminen.. Pidän sanaa todella negatiivisena. Haluan oikeasti auttaa ihmisiä, omasta vapaasta tahdostani, ja olin todella otettu, kun työkaverini sanoi, että "ilman sinua en olisi jaksanut nousta sängystä ylös" <3 Ihanaa olla jollekin tärkeä! Vaikka autan ja ajattelen muita, pidän silti itseäni hieman itsekkäänä. Nytkin otan kunnon irtioton arjesta ja lähden ystäväni luokse vuorokaudeksi! Ihanaa! Vanha kaveriporukka, viiniä ja hyvää ruokaa, ja pitkät unet aamulla! Kuinka kiitollinen olenkaan ihanista ystävistäni, joiden kanssa ystävyys vaan paranee vanhetessaan.
Näihin mietteisiin on hyvä nukahtaa.
En tiedä oliko noista mikään oikein kuvaava. Löysin niistä joitakin itseeni sopivia kuvauksia, mutta aika moni meni metsään. En pelkää ja ahdistu kaupungilla ja pystyn kyllä vallan mainiosti nostamaan jalat pöydälle ja juomaan lasin punaviiniä. Olen itseasiassa aika laiska. Toki saan välillä suorastaan pakkomielteen jonkin asian hoitamisesta heti, mutta kun olen hoitanut sen, niin voi että sitä hyvänolontunnetta, kun saa rentoutua -ansaitusti.
Jollain tasolla harmitti, kun tajusin etten ehkä olekaan sairas. Aika moneen traumaan on auttanut jo se ensimmäinen kerta, ja oma ajatusteni ja tunteideni työstäminen. Olen ensimmäistä kertaa jakanut ongelmia ystäville, siskolle ja kälylle ihan kunnolla. On ollut ihanaa olla välillä se joka puhuu. Ihmiset ovat yllättävän ymmärtäväisiä ja kiinnostuneita, kun vaan uskaltaa avata suun. Työkavereista nyt en voi sanoa ihan samaa, mutta ihmisiä hekin.
Psykologi sanoi ettei tällaisiin ongelmiin voi löytää suoraa ratkaisua. Silti olen sitä mieltä, että oma haluni löytää ratkaisu ja päätellä mistä mikin tunne ja ahdistus on lähtöisin, ovat auttaneet minua. Tässä sovitus-asiassa olen miettinyt miksi toimin miten toimin, ja olen jopa osannut aidosti ymmärtää silloista itseäni. Psykologi lähetti materiaalia empatiasta itseään kohtaan, ja vaikka aluksi pidin sitä diibadaapana, alan tulla siihen tulokseen, että siitä voisi olla hyötyä. Mitä järkeä on vain solvata itseään, kun voisi yrittää ymmärtää miksi on tehnyt tai jättänyt tekemättä joitakin asioita. - Ei mitään. Tämän kun muistaisin,
Noista tunnelukoista vahvin oli uhrautuminen.. Pidän sanaa todella negatiivisena. Haluan oikeasti auttaa ihmisiä, omasta vapaasta tahdostani, ja olin todella otettu, kun työkaverini sanoi, että "ilman sinua en olisi jaksanut nousta sängystä ylös" <3 Ihanaa olla jollekin tärkeä! Vaikka autan ja ajattelen muita, pidän silti itseäni hieman itsekkäänä. Nytkin otan kunnon irtioton arjesta ja lähden ystäväni luokse vuorokaudeksi! Ihanaa! Vanha kaveriporukka, viiniä ja hyvää ruokaa, ja pitkät unet aamulla! Kuinka kiitollinen olenkaan ihanista ystävistäni, joiden kanssa ystävyys vaan paranee vanhetessaan.
Näihin mietteisiin on hyvä nukahtaa.
maanantai 14. marraskuuta 2016
Dissosiaatio ja trauma
Laitoin viime viikolla psykologille viestiä, voisimmeko palata asiaan ensi vuonna. Haluaisin keskittyä täysillä töihin ja positiivisiin ajatuksiin. Odottaa joulua, kulkea lumisessa kaupungissa mieli tässä hetkessä. Ostella joululahjoja ja viritellä jouluvaloja, nauttia perheestäni täysillä. Hän ei vastannut mitään viime viikolla, joten päätin itse, että pidän taukoa.
En tehnyt yhtäkään mf-harjoitusta ja tietoisesti torjuin negatiiviset ajatukset, ja harjoitusten tuomat ahdistavat muistot nuoruudesta. Ohjeenahan on ollut, että ajatusten pitäisi antaa olla, eikä sulkea niitä pois. Työkaverini käski kuitenkin keskittyä positiivisiin juttuihin ja tulevaisuuteen. Tein niin.
Viikonloppu oli ihana! Lapsenmieleni heräsi ja askartelin isälleni ja miehelleni hauskat kortit, shoppailin heille kivat lahjat ja vein lapset pulkilla metsään. Siinä sai mahtavan treenin ja jopa euforisen olon! Oli pakahduttavan romanttista tarpoa lumisessa metsässä, josta tuli ihan mieleen lapsuuden joulut, kuusimetsä ja hurtti huumori. Kisa siitä, kuka löytää hienoimman kuusen.
Tänään avatessani sähköpostin, siellä odotti psykologin vastaus.. Jo tämän, ihan neutraalin vastauksen lukeminen sai minut ahdistumaan. Hän oli laittanut linkin itsensä hyväksymisestä, eikä suositellut taukoa,. Kaikki ne negatiiviset tunteet palasivat kuin joku olisi kaatanut ämpärillisen kylmää vettä päälleni. Lapsellisesti halusin uskoa onneen, jota taas hetken koin. Näköjään nämä muistot on kuitenkin käsiteltävä, ja vielä masentavasti ennen joulua!
Olen tänä syksynä pari kertaa tuntenut erkanevani hieman ruumiistani. Lähinnä on tullut olo, että elämäni on unenomaista taivallusta. Esimerkiksi ihailen maisemia, mutta en tunne olevani osa miljöötä tai miljöössä. Lähinnä tuntuu kuin katselisin maalauksia. Ahdistavin kokemus oli elokuvissa (Woman on the train), kun tuntui, että olisin ollut 10cm ruumiini yläpuolella. Oli pakko nostella kättä, jotta uskoin olevani siinä. Luin tästä netistä ja vastauksesksi sain dissosiaation. Dissosiaatio on usein lähtöisin traumasta. Tuokin elokuva oli melko ahdistava, joten varmasti aivoni reagoivat siihen, kuten jos itse olisin ollut päähenkilön asemassa -jännittävää!
Pidän tätä jaksoa elämässäni itseeni tutustumisena, ahdistavana, kiinnostavana ja toivottavasti lopulta puhdistavana!
En tehnyt yhtäkään mf-harjoitusta ja tietoisesti torjuin negatiiviset ajatukset, ja harjoitusten tuomat ahdistavat muistot nuoruudesta. Ohjeenahan on ollut, että ajatusten pitäisi antaa olla, eikä sulkea niitä pois. Työkaverini käski kuitenkin keskittyä positiivisiin juttuihin ja tulevaisuuteen. Tein niin.
Viikonloppu oli ihana! Lapsenmieleni heräsi ja askartelin isälleni ja miehelleni hauskat kortit, shoppailin heille kivat lahjat ja vein lapset pulkilla metsään. Siinä sai mahtavan treenin ja jopa euforisen olon! Oli pakahduttavan romanttista tarpoa lumisessa metsässä, josta tuli ihan mieleen lapsuuden joulut, kuusimetsä ja hurtti huumori. Kisa siitä, kuka löytää hienoimman kuusen.
Tänään avatessani sähköpostin, siellä odotti psykologin vastaus.. Jo tämän, ihan neutraalin vastauksen lukeminen sai minut ahdistumaan. Hän oli laittanut linkin itsensä hyväksymisestä, eikä suositellut taukoa,. Kaikki ne negatiiviset tunteet palasivat kuin joku olisi kaatanut ämpärillisen kylmää vettä päälleni. Lapsellisesti halusin uskoa onneen, jota taas hetken koin. Näköjään nämä muistot on kuitenkin käsiteltävä, ja vielä masentavasti ennen joulua!
Olen tänä syksynä pari kertaa tuntenut erkanevani hieman ruumiistani. Lähinnä on tullut olo, että elämäni on unenomaista taivallusta. Esimerkiksi ihailen maisemia, mutta en tunne olevani osa miljöötä tai miljöössä. Lähinnä tuntuu kuin katselisin maalauksia. Ahdistavin kokemus oli elokuvissa (Woman on the train), kun tuntui, että olisin ollut 10cm ruumiini yläpuolella. Oli pakko nostella kättä, jotta uskoin olevani siinä. Luin tästä netistä ja vastauksesksi sain dissosiaation. Dissosiaatio on usein lähtöisin traumasta. Tuokin elokuva oli melko ahdistava, joten varmasti aivoni reagoivat siihen, kuten jos itse olisin ollut päähenkilön asemassa -jännittävää!
Pidän tätä jaksoa elämässäni itseeni tutustumisena, ahdistavana, kiinnostavana ja toivottavasti lopulta puhdistavana!
keskiviikko 9. marraskuuta 2016
Mindfulness ja muita mietteitä
Mindfulness on kiinnostanut jo pari vuotta, mutta en ole sanut aikaiseksi ottaa siitä selvää. Nyt tuntuu, että psykologini käyttää tätä mindfulness-tekniikkaa osana hoitoa, ja sain siihen liittyviä tehtäviä.
Tunteminen kehon kautta on itseasiassa minulle todella helppoa. Keskityn esimerkiksi hartiakipuun ja alan miettimään vain sitä, miltä se tuntuu, minkä mallinen se on, kasvaako se, miltä se näyttää, mitä tunteita, tilanteita tai henkilöitä mieleeni tulee, ja taas palaan kipukohdan ajattelemiseen. Kipu tai painontunne laajenee, ja muistan asioita joita en aiemmin muistanut.
Nämä harjoitukset ovat olleet todella ahdistavia ja rankkoja henkisesti. Ehkä jollekin jolla on vain ikäviä tunnekokemuksia ne ovat helpompia. Itse koen kuitenkin fyysisesti pahaa oloa, ja hengästyn.
Koska traumani ovat myös fyysisiä koen kaiken tapahtuvan uudestaan. En tiedä teenkö jotain väärin, koska en usko olevani ihan valmis näin suureen harppaukseen.
Terapeuttini sanoi, ettei ajatuksia pitäisi siirtää, vaan ahdistavienkin ajatusten pitäisi antaa olla. Ihan hirveästi haluaisin työntää kaikki ikävät asiat, mitkä mieleeni ovat harjoitusten myötä palanneet, pois. Tuntuu, että ajatukset ovat saaneet jopa fyysisen lällättelevän muodon, että täällä me ollaan, ihan lähellä.. Onneksi uusi käynti on pian. Luulen, että minun on aloitettava tämä maltillisemmin, ja tehtävä harjoituksia alkuun vain terapeutin kanssa.
Tekisi mieli laittaa tämä projekti tauolle joulun ajaksi. Joulu on lempijuhlani, enkä välittäisi ahdistua. Saa nähdä, suostuuko hän siihen, että näkisimme seuraavan kerran vasta tammikuussa.
Tunteminen kehon kautta on itseasiassa minulle todella helppoa. Keskityn esimerkiksi hartiakipuun ja alan miettimään vain sitä, miltä se tuntuu, minkä mallinen se on, kasvaako se, miltä se näyttää, mitä tunteita, tilanteita tai henkilöitä mieleeni tulee, ja taas palaan kipukohdan ajattelemiseen. Kipu tai painontunne laajenee, ja muistan asioita joita en aiemmin muistanut.
Nämä harjoitukset ovat olleet todella ahdistavia ja rankkoja henkisesti. Ehkä jollekin jolla on vain ikäviä tunnekokemuksia ne ovat helpompia. Itse koen kuitenkin fyysisesti pahaa oloa, ja hengästyn.
Koska traumani ovat myös fyysisiä koen kaiken tapahtuvan uudestaan. En tiedä teenkö jotain väärin, koska en usko olevani ihan valmis näin suureen harppaukseen.
Terapeuttini sanoi, ettei ajatuksia pitäisi siirtää, vaan ahdistavienkin ajatusten pitäisi antaa olla. Ihan hirveästi haluaisin työntää kaikki ikävät asiat, mitkä mieleeni ovat harjoitusten myötä palanneet, pois. Tuntuu, että ajatukset ovat saaneet jopa fyysisen lällättelevän muodon, että täällä me ollaan, ihan lähellä.. Onneksi uusi käynti on pian. Luulen, että minun on aloitettava tämä maltillisemmin, ja tehtävä harjoituksia alkuun vain terapeutin kanssa.
Tekisi mieli laittaa tämä projekti tauolle joulun ajaksi. Joulu on lempijuhlani, enkä välittäisi ahdistua. Saa nähdä, suostuuko hän siihen, että näkisimme seuraavan kerran vasta tammikuussa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)